Vuoden suurin juhla
Kekrin vietto on liittynyt Suomen kansanperinteessä maanviljelykseen ja satokauden päättymiseen. Sen ajankohta on vaihdellut syyskesästä myöhäissyksyyn.
Kekrillä ei ollut tarkkaa ajankohtaa, vaan sen vietto vaihteli sen mukaan, miten syystoimet saatiin tehtyä. Kansankielessä kekri on tarkoittanut viimeiseksi jäänyttä tai jonkin päättymistä. Sanoilla kekri, köyri, kööri ja keyri on myös tarkoitettu haltiaa, pelättiä ja vanhempina aikoina myös jumalaa, joka turvasi karjan kasvun.
Viimeistään 1800-luvulla kekri yhdistyi vainajienjuhlaan, ja sen vietto siirtyi marraskuun 1. päivään. Nykyisin kutsumme kyseistä päivää pyhäinpäiväksi.
Kekristä alkoi piikojen ja renkien vuoden ainoa loma, niin sanottu römppäviikko, kissaviikko tai irtanaisviikko. Isännillä oli tapana jakaa palkollisilleen lahjoja, kuten vaatetarvikkeita.
Juhla jäi paljolti unohduksiin maatalousyhteiskunnan väistyessä, mutta monia kekriin liittyneitä perinteitä on sittemmin yhdistynyt jouluun ja uuteen vuoteen.
Kekri oli vuoden päätös, ja siihen liittyi paljon uskomuksia ja taikoja, joilla ennustettiin tulevaa. Satovuoden päättymistä juhlittiin runsaalla aterialla, usein lammaspaistilla. Aterialle kutsuttiin myös suvun vainajat, ja heille lämmitettiin sauna.
Ensimmäinen päivä oli omistettu vainajille, ja silloin oli käyttäydyttävä hillitysti. Toinen päivä oli jo vapaampi, silloin lähdettiin "kekriä kiertämään". Erilaiset kekrihahmot – kekrittäret, köyrihönttämöt ja köyripukit – joulupukin edeltäjät – kulkivat naamarit ja nurin käännetyt turkit päällään taloissa vaatien kestitystä. Uuteen paikkaan saavuttiin kysymällä: "Köyriäkö vai uunia?" Tulijat uhkasivat kaataa tai rikkoa talon uunin, jos kestitystä ei heruisi. Kekrinä myös poltettiin kokkotulia ja tanssittiin.