The Irish Festival of Oulu tuo maailmanluokan artisteja ja ainutlaatuista tunnelmaa pohjoisen pimenevään syksyyn. Pieni omistautunut yhteisö on luonut Ouluun kulttuurillisesti merkittävän huipputapahtuman, jonka maine kantautuu maailman toiselle puolelle.
Hotelli Lasaretin Aurora-sali on täyttynyt ääriään myöten ihmisistä. Joudun pujottelemaan ihmismassan läpi spottivaloilla vihreäksi värjätyn juhlasalin poikki päästäkseni parhaalle kuvauspaikalle.
Baarimikko kaataa Guinness-tuoppeja asiakkaille yksi toisensa jälkeen. Väki seurustelee, enimmäkseen englanniksi, vaikka suurin osa on suomalaisia. Heitä on juuri viihdyttänyt irlantilaista kansantanssia esittänyt InSpiral Dance Companyn tanssiryhmä. Yleisö kuitenkin odottaa jo paikallista The Soap Pig -yhtyettä.
Pian lavalle astelee hieman joulupukkia ulkonäöltään muistuttava mies, kädessään oluttuoppi ja viulu, sekä pitkä laiha mies gaelilaisen jalkapallojoukkue Wexfordin keltavioletissa pelipaidassa.
Loputkin bändin jäsenistä löytävät paikkansa esiintymislavalta. Iloinen mukaansatempaava irlantilainen musiikki täyttää huoneen.
Lavan oikeassa reunassa bodhránia, perinteistä irlantilaista kehärumpua, soittaa vaatimattoman näköinen mies. Hän on Brent Cassidy, The Irish Festival of Oulun perustaja.
Jokaiselle jotakin
Joka syksy Oulun katukuva, baarit, konserttisalit ja erilaiset tapahtumapaikat täyttyvät Irlannin väreistä ja tunnelmista, kun irkkufestaria vietetään vajaan viikon ajan ympäri kaupunkia.
Tapahtuman ohjelmaan sisältyy muun muassa tanssitunteja, runohetkiä, konsertteja sekä irkkujamisessioita. Jokaiselle on jotain tarjolla, myös perheen karvaisimmille. Lauantaina eli festivaalin toiseksi viimeisenä päivänä Rotuaarilla järjestettiin irlanninsusikoirien paraati, joka nostatti varmasti hymyn jokaisen ohikulkijan kasvoille.
Festivaalin työryhmässä vuodesta 2013 saakka mukana ollut Anna-Kaisa Kettunen kertoo saaneensa paljon positiivista palautetta kävijöiltä.
The Irish Festivalista on tullut erittäin suosittu tapahtuma, joka kerää yhteen irlantilaisesta musiikista ja kulttuurista kiinnostuneita ihmisiä eri puolilta maailmaa Ouluun. Mutta miksi juuri Oulu? Eihän täällä edes asu juurikaan irlantilaisia.
Irlantilaisen kulttuurin mekka
Muun muassa Helsingin Sanomat tituleerasi Oulun irlantilaisen kulttuurin mekaksi vuonna 2015. Maailman pohjoisin irlantilaisen kulttuurin festivaali sai alkunsa vuonna 2006, kun Yhdysvaltain Pohjois-Carolinasta Ouluun muuttanut Brent Cassidy ei löytänyt itselleen työpaikkaa.
Vaikka tapahtuma houkuttelee kävijöitä kaukaakin, on se järjestetty lähes kokonaan oululaisin voimin.
’’Meillä on onneksemme paljon taitavia paikallisia muusikoita, jotka ovat kiinnostuneita irlantilaisesta musiikista.’’
Tapahtuman suosio on vuosien saatossa kasvanut huomattavasti. Se tunnetaan nykyään joka puolella maailmaa. Vajaan kahdenkymmenen vuoden aikana suuria muutoksia ei kuitenkaan ole tapahtunut.
’’Kun aloitimme, teimme kaiken heti kunnolla ja oikein. Ero nykypäivään näkyy siinä, että meidät tiedetään maailmalla ja vierainamme on Pulitzer- ja Grammy-voittajia. Tärkeintä on aina ollut autenttisuus. Pyrimme tekemään tapahtumasta parhaan mahdollisen,’’ kertoo Cassidy.
Tuottaja Anna-Kaisa Kettunen on nähnyt tapahtuman jatkuvan kasvun läheltä.
’’Kun aloitin vapaaehtoisena yksitoista vuotta sitten, moni paikallinenkaan ei ollut koskaan kuullutkaan tästä. Nykyään ihmiset tuntevat festarin ja brändin. Meille on jopa jonoa ihan ulkomailta, että kuka pääsee esiintymään.’’
Kaikissa tapahtumasta käymissäni keskusteluissa esiin nousevat samat teemat: yhteisö ja lämminhenkisyys.
Tuon sain todistaa pitävän paikkansa, kun The Soap Pigin jäsenet kutsuivat minut backstagelle keikkansa jälkeen.
Kaikki yhtä perhettä
Markus Lampela, Jorma Mäkitalo ja Jani Suvanto muistelevat takahuoneessa yhtyeen alkuaikoja. Heidän rakkautensa irkkumusiikkia kohtaan syntyi jo kauan ennen The Soap Pigiä. Lampela ja Mäkitalo soittivat aikanaan yhdessä Irish Friday -nimisessä yhtyeessä. Heidän aloittaessaan soittamisen nykyisellä kokoonpanolla noin 20 vuotta sitten, genren ystäviä ei ollut paljon.
’’Tällä festivaalilla on ollut valtava vaikutus harrastajien lisääntymiseen, toteaa Suvanto muiden kompatessa.’’
Bändin puuttuva palanen oli kielitieteiden professori Anthony Johnson. Tuo valkoparta, vanha ukki ja mestarillinen viulisti. Hänen kanssaan jutellessamme emme puhuneet lainkaan musiikista tai festivaalista. Puhuimme yhteisestä tuttavastamme, John Braidwoodista, joka kuoli noin kuukausi ennen festivaalia.
Oulun yliopiston englannin kielen lehtorina työskennellyt Braidwood oli yksi merkittävimmistä irlantilaisen kulttuurin ja historian tietämyksen maahantuojista Suomessa. Hän oli myös festivaalin sekä Anthony Johnsonin läheinen ystävä. Minulle hän oli ennen kaikkea ainutlaatuinen opettaja.
Johnson kertoi minulle tarinan heidän ensikohtaamisestaan Budapestissa ja kutsui minut puhumaan festivaalin päätöspäivänä Kulttuuritalo Valveella Johnin kunniaksi pidettävään muistotilaisuuteen. Saavuin paikalle kuitenkin sivustaseuraajan roolissa.
Kun Markus Lampela tulkitsi Sibeliuksen Finlandian irlantilaisella säkkipillillä, pintaan nousi paljon tunteita ja muistoja. Tässä vaiheessa oli kuitenkin selvää, että minäkin olin täysin ymmärtänyt irlantilaisen kulttuurin viehätyksen ja vetovoiman.
Brent Cassidy tiivistää kaiken hyvin yhteen: