Patikoiden Gran Canarian katolle Neljä suomalaista erä- ja luonto-opasta matkasi Gran Canarialle tutustumaan paikalliseen luontoon. Kuuden päivän aikana he kolusivat niin dyynit, vuoret kuin monet muutkin luonnon ihmeet ja nähtävyydet.

Teksti ja kuvat: Marko Männistö. Kanarian Sanomat, tammikuu 2019.

Play del Inglés, lauantai tammikuun 12. päivä 2019. Aurinko pais­toi. Aamu oli kohtalaisen lämmin, noin 18 astetta. Kello näytti puoli kymmentä. Vierailevat oppaat ja muutama muukin pati­koimaan varustautunut tu­risti vilkuili malttamatto­masti Maspalomasin mäen suuntaan kuin ilmestystä odotellen. Vierähti viisi minuuttia ja tuo odotettu il­mestys, Globalin sininen bussi numero 18, jyräytti Plaza del Hierro -liikenneympyrän pysäkille aikataulun mu­kaisesti.

”Cruz Grande, por fa­vor.” Neljä euroa kuskille, kuitti ja vaihtorahat tas­kuun, takapuoli penkkiin. Nyt oli reilu tunti aikaa kerätä voimia tulevaa koi­tosta varten. Ikkunoista avautuvat upeat maisemat pitivät porukan kuitenkin sen verran virkeänä, ettei kukaan malttanut ottaa mut­kaisia teitä pitkin etenevää bussimatkaa levon kannal­ta, vaan päät pyörivät kuin lottopallot konsanaan.

Matka oli päättyä ennen aikojaan

Oppaita isännöivä Ari-Pekka Niskanen, Gran Canarialla toimivan AP Luontopalvelut -retkiyrityksen perustaja ja vetäjä, tari­noi reitin varrella vastaan tulevista mielenkiinnon kohteista. Oli hautausmaa­ta, aboriginaalien ulkoil­mamuseota ja kameleita, ihan vain muutaman mainitakseni. Niskasella on vuosien kokemus saaren luonnosta, joten kuka olisikaan parempi perehdyttäjä Suomessa toimiville kollegoilleen kuin hän.

San Bartolomen kylään saavuttuamme tapahtui jotakin odottamatonta: sininen kulku­pelimme muuttui liikennekelvot­tomaksi. Onneksemme linja-autovarikko sijaitsi lähistöllä. Bussi puhisi tiukan ylämäen va­rikon pihaan ja hyppäsim­me jäätävän kylmään ulkoilmaan. Kiskoimme takit niskaamme ja kipusimme nopeas­ti varakyydin penkeille. Vuorilla yön yli seissyt linja-auto oli kylmä kuin juhannusyö. Onneksi määränpäämme oli enää 15 minuutin ajomatkan päässä.

Melonnan ohjaaja, kos­kiveneen kuljettaja ja riista-alan osaaja Satu Puranen muistelee menomatkaa kaihoisasti.

”Reitin alkupäähän matkaaminen bussilla oli huikea, jopa hieman jännittävä kokemus usko­mattomine maisemineen ja spiraalimaisesti jyrkkää vuoristoa kurvailevine tei­neen. Matkan ja reitin var­relta paljastuu Gran Cana­rian karu kauneus, vuoren jyrkänteiden niukkuus ja varjoisampien laaksojen vaihteleva vehreys. Kau­niit pikkukylät paljastuvat valkeina keitaina korkeuk­sista katsellessa.”

Tulivuori, sammakko ja fransiskaanimunkki

Patikan alkupäässä Cruz Grandella aurinko loimot­ti eikä tuulikaan käynyt. Päivän ensimmäinen siir­tyminen oli takana, mutta vai­kein vielä edessä: noin 20 kilometriä vaihtelevassa maastossa nousuineen ja laskuineen.

Bussimatka mutkaista tietä pitkin sai tälläkin kertaa allekir­joittaneen vatsan vellomaan, mutta raikas ulkoilma toimi kuin pa­raskin rohto. Sitten vain takki reppuun, kulaus vet­tä, muutama valokuva ja saapasta toisen eteen. Niskanen lähti johdattamaan porukkaamme pitkin kivistä polkua kohti ensim­mäistä määränpäätämme, saaren korkeinta kohtaa, Pico de Las Nievesiä.

”Vaikutuksen teki se valtava käsityö, millä polut on kivetty. Retken aikana näimme useaan otteeseen saaren tunnusmerkin, Ro­que Nublon”, erä- ja luontopalveluyritystä pyörittävä Teijo Haapakoski muistelee.

Vaikka oppailla oli takanaan jo saarikier­ros autoilla, pitkä dyynikävely ja varsin vaativa 20 kilometrin patikka Tamadaban luonnonpuistossa muun ohjelman lisäksi, ei väsymisen merkkejä ollut ilmassa. Kun tulee tilaisuus teh­dä tuttavuutta Gran Canarian moni­muotoisen luonnon kanssa, kannat­taa tilaisuuteen tarttua kuin siihen kuuluisaan, viimeiseen oljenkorteen.

Päivä paistoi, mantelipuut olivat kukassa ja kivettyä polkua oli hyvä taivaltaa. Teneriffan Teide näkyi sel­västi taivaanrannassa. Teide on paitsi Es­panjan korkein huippu, 3718 metriä, myös maailman kolmanneksi suurin tuli­vuori.

Gran Canarian ehkäpä tunnetuin luonnon monu­mentti, Roque Nublo, sei­soi jämerästi etualalla. Ro­que Nublon huippu osuu 1817 metrin kohdalle, ja itse maamerkkinä olevan laavatapin korkeus on 65 metriä. Sen vieressä olevat sammakon ja fran­siskaanimunkin näköiset kivimuodostelmat erotti helposti. Kerrassaan ko­mea näky, joka tekee vaikutuksen kerta kerran jälkeen.

Huipun piinaava kylmyys

Matka jatkui rauhalli­seen tahtiin, jalka nousi koko ajan lähemmäk­si huippua ja maisemat vaihtuivat mäntymetsäksi. Suomessa mäntyvyöhyke loppuu 800 metrin kiep­peillä mutta Kanarialla kasvuvyöhyke vasta alkaa. Hiiltyneet rungot vihersi­vät varsin komeina.

”Mäntymetsässä näkyy vuosi sitten roihunneen metsäpalon jäljet, mut­ta hämmästystä herättää Kanarian männyn sopeu­tuminen karulla saarella hyvinkin tavallisiin maas­topaloihin. Puut vihertä­vät jo valtoimenaan, aivan kuin palo olisi ollut vain parhainta kasvun ravintoa”, Satu Puranen pohtii.

Vihdoin Pico de Las Nie­ves oli edessämme. Män­tymetsän suojista putkah­dimme saviselle polulle, joka nousi varsin jyrkästi viimeiset parisataa metriä. Mikäli maaperä olisi ollut sa­teen liukastama, ei nou­susta olisi tullut mitään muuta kuin sanomista, su­timista ja loukkaantumisia. Näin keski-ikäistyvänä ja rapakuntoisena oli tar­peen pysähtyä kymmenen metrin välein ottamaan keuhkolliset happea, vaik­ka matkaa ei ollutkaan kuin kivenheitto. Mäki oli jyrkkä.

”Ei se matka tapa, vaan vauhti.” Näin olen kuullut ja paikkansa se kieltämättä myös pitää.

Kapusimme Pico de Las Nievesin näköalapaikalle, jonka parkkipaikalla oli tervetullut näky, kioski­auto. Näky lämmitti miel­tä kuin sotilaskodin auto keskellä talvista Kainuun korpea. Pientä suupalaa ja kupillinen kahvia, kiitos. Tuuli oli kova ja kylmä eli nuttua niskaan ja huppu päähän. Hikinen henkilö vilustuisi muutamassa mi­nuutissa ilman lämmintä vaatekertaa.

Useita maantiepyöräili­jöitä piti taukoa ja ihasteli maisemia. Ilma oli kirkas. 1949 metrin korkeudesta näkyi reilun 20 kilometrin päässä olevat Maspaloma­sin dyynit.

Parikymmentä minuuttia myöhemmin heitimme re­put pykälään ja matka jat­kui asfalttitietä pitkin vanhojen jääkuoppien ohitse takai­sin maastoon. Kyseiset kaksi kuoppaa kaivettiin vuosina 1694 ja 1699 tar­koituksena säilöä huipulle satanutta lunta.

Mutkitellen ja takaperin

Seuraava määränpääm­me oli San Ma­teon kylä, jossa odotti autokyyti kotiin. Siirryimme saaren etelärinteiltä pohjoisen puolelle, joka on selkeästi vehreämpi kuin eteläosa runsaampien sateiden vuoksi. Satu Puranen kuvailee tätä varsin osuvasti:

”Kasvillisuus muuttuu, maan muodostus muuttuu. Lehtipuiden ja pensaiden muodostamassa metsässä kuullaan lintujen liverrys­tä ja perhosia lentelee vaivattomasti laskeutuvalla polulla.”

Taivallettava maaperä vaihteli suuresti. Oli asfalt­tia, kivipolkua, metsäpol­kua, punertavaa hiekkaa, savea, lähes kaikkea muu­ta paitsi laatoittua jalka­käytävää. San Mateota lähestyes­sä maisemat olivat käsittä­mättömän upeat. Ilta-au­ringon keltainen loimotus, vehreät rinteet, joita pil­kutti valkoisina hohtavat talot, kaukana siintävä meri rahtilaivoineen ja se rauha, se hiljaisuus. Etäi­syydestä kantautui satun­nainen koiran haukku, mikä vahvisti tunnelmaa idyllisestä maaseudusta.

Reitin ikävin osuus eli laskeutuminen oli ajoit­tain melko vaativaa, pol­vinivelet olivat kovilla. Kaatumisen vaara oli jat­kuvasti läsnä irtolehti­en ja -kivien vuoksi. Viimeinen kilometri taittui jyrkästi laskeutu­vaa asfalttitietä pitkin ja se puolestaan laittoi varpaiden kipukyn­nyksen siinä määrin koetukselle, että osa matkasta täytyi taittaa mutkitellen tai kävelemäl­lä takaperin. Ei ihan help­poa, mutta kipu hellitti huomattavasti.

"Olihan tämä jotain uskomatonta"

San Mateon kylätietä kulkiessam­me tervehdimme paikal­lisia pappoja, jotka istuskelivat talojensa edustoilla. Nautimme kukkaloistosta ja tiedosta, että pian pääsisimme le­puuttamaan jalkojamme auton penkeille. Lähes seitsemän tuntia nousua ja laskua vaati ve­ronsa, mutta kaikki näke­mämme teki siitä ehdotto­masti vaivan arvoista.

Satu Puraselle kokemus oli mieleenpainuva.

”Reitin vaihtelevuus teki minuun suuren vaikutuk­sen. Ennen laskeutumista San Mateon kylään totesin tä­män olleen hienoin vael­lukseni. Rakastan toki pohjolan tuntureita ja upeita vaelluksia Lapissa niin hiihtäen kuin patikoi­denkin, mutta olihan tämä jotain uskomatonta! Reittiä voin suositella kaikille kohtuullisen kun­non omaaville luonnonys­täville. Reitin varrella voi havainnoida huikeiden maisemien nauttimisen ohessa runsaasti niin flo­rasta kuin faunastakin. Reitin varrelta bongasin runsaasti kasveja, osa ou­toja, osa tuttuja.”

Myös Teijo Haapakosken fiilikset koko viikosta kertovat paljon.

”Kaikilla retkillämme bongasimme meille eri­koisia kasveja, eläimiä ja lintujakin. Kaikki on niin erikoista ja kiinnostavaa. Reissu oli kaikinpuolin onnistunut ja Ari-Pekan meille rakentama paketti toimi hienosti. Saimme retkil­tämme varmasti enemmän kuin keskiverto turisti. Kiinnostus ja kaipuu saarelle jäi, joten sinne on päästävä vielä uudelleen­kin. Saarella meille sattui todella upeat kelit, +15–26 astetta ja aurinko paistoi joka päivä. Tammikuu on siis oikein sopivan lämpöi­nen meille suomalaisille. Nyt kun jatkan työtäni safarioppaana Levillä, on täällä -35 astetta. Ei hyttys­iä, ei käärmeitä, siis hyvä täälläkin.”