Ilma on kaunis ja syksyn myötä raikas. Kaupungilla on melko hiljaista, vaikka on lauantai-iltapäivä. Katselen tuttuja liiketiloja ja muistelen menneitä. Sentencedin viimeisen levyn kuvituksessa näkynyt hauta-arkku palaa mieleeni. Tuolla baarissa se arkku oli, tuonne se meni ja lopulta sieltä se kannettiin jonnekin. Vesa Ranta, eli Sentencedin alkuperäinen rumpali ei halunnut kertoa asiasta enempää, kuin että se on bändin hoivissa.
Kantakrouvi on nykyään yksi Oulun menevimpiä keikkapaikkoja. Ennakkoasetelma on kuitenkin epäsuotuisa. Bändi on saatu soittamaan Ouluun Sentencedin viimeisen keikan settilista, mutta baari vetää vain noin 450 henkilöä.
Multaiset muistot -yhtye soittaa soundcheckiä. Kuulen sen, mutta he eivät kuule minun puhelinsoittoani. Välillä kuulen joitain tuttuja melodioita soitettavan kitaralla. Sen murtaa huuto ”Hyvä, kiitos!” Rummut, basso, kitarat ja laulu. Kaikki omalla vuorollaan. Minulle soittaa ennestään tuntematon tyyppi. ”Moi oon täs ovella, sun piti olla täs”. Tilanne korjaantuu, kun pääsen oikean oven taakse. ”Petri Sara”, hän esittelee itsensä. Tyypit tekevät työtään, joten en häiritse heitä vielä. En itseasiassa ota heihin mitään kontaktia koko soundcheckin aikana. Teen omaa hommaani, he tekevät omaansa. Kuvaan ja kirjoitan muistiinpanoja siihen asti. Eräs tuttu kappale alkaa soimaan. Tyypit soittavat nyt yhdessä, ja minun on vaikea pitää itseni kasassa. Mietin itsekseni, että kannattaakohan minun tulla seuraamaan keikkaa ollenkaan? Viimeisimmät tapahtumat Sentencedissä saavat tunteet pintaan ja ihokarvat pystyyn.
Vanhoja tuttuja uuteen kuvioon
Bändi koostuu toisilleen jo aiemmin tuntemistaan henkilöistä. Nykyisin porukka on hajaantunut jokainen omiin suuntiinsa, jonka myötä treenaaminenkin onnistui vähän siellä täällä. ”Välillä soitetaan Jämsässä rumpalin kotona, välillä Keravalla ja Helsingissä joko Mikin tai Jaakon treeniksellä”, Henri Hänninen toteaa. Bändi on Mikki Rousin, Henrin ja Iiro Rousin ajatuksen tulos. Bändin alkupiste on Mikin 40 vuotissyntymäpäiviä edeltävään aikaan tapahtunut pohdiskelu siitä, olisiko tällainen suhteellisen kivuton viritelmä mukava toteuttaa. Mikki halusi viettää syntymäpäiväänsä lavalla. Terassilta lähtenyt heitto kulminoitui Mikin kysyessä Henkkaa bändiinsä. Vielä yksi jäsen piti saada: Mikki halusi vanhoista bändikuvioista tutuksi tulleen Jaakko Suomalaisen bändiinsä.
Bändi heitti keväällä kolme keikkaa, joissa teemana oli Sentencedin viimeinen levy Funeral Album. Itse keikoista ei jäsenet sanoneet mitään, sen sijaan ”jälkilöylyistä” eli keikan jälkeisistä tunnelmista oli sanottavaa.”Sen verran raskaita oli, että olis voinu nukkua vuoden putkeen”, Hänninen kertoo. Juuri sen takia myös nyt tuleva Buried Alive -keikka meinasi jäädä tekemättä. Promoottori otti yhteyttä yhtyeen jäseniin Funeral Album -keikkojen aikana ja tarjosi valmista kokonaisuutta Oulussa soitettavaan keikkaan.
Vastahakoisuutta löytyi, ja aihe jäi pyörimään ajatuksena ilmoille. Jäsenet päättivät kuitenkin ottaa keikan vastaan, sillä olisi heidän mukaansa typerää jättää tällainen tilaisuus käyttämättä. ”Oulun päässä oli kaikki hoidettu niin hyvin ja hienosti, että meidän tehtäväksi jäi ilmaantua paikalle ja soittaa keikka”, Hänninen kertoo. Buried Alive on keikkatallenne viimeiseltä Sentencedin keikalta. Biisilistassa on 26 kappaletta. “Siis vittu 26 kappaletta! En kyllä itse edes jakaisi katsoa meidän keikkaa. Ehtis käydä vessassa, kaljalla ja syömässä, ja silti kerkeisi kuunteleen vikat biisit”, Hänninen vitsailee. “Mää ajattelin käydä tiskillä välillä kattelemassa että ei vittu nyt jätkät”, Mikki Rousi kommentoi.
Omat teknikot tukena
Yhtyeellä on omat teknikot mukana keikalla. Valoteknikko Mika Tyni sekä monitoriteknikko Viljami Toikkanen. Molemmat heistä tekevät työkseen teknikon töitä, yhtyeen jäsenet sen sijaan tienaavat leipänsä vielä muissa päivätöissä. Mukana heillä on myös kuvaaja Petri Sara, jonka rooliksi muodostuu myös setin toisella puoliskolla soittaa bassoa muutaman kappaleen ajan. Omat teknikot helpottavat yhtyeen jäsenten töitä, ja antaa mahdollisuuden ammattimaisempaan otteeseen lavalla ja keikoilla. ”Jo Funeral keikkojen aikaan jätkät oli jeesamaassa. Siitä on valtava apu, kun saa itse keskittyä keikkaan. Vaikka tehtävä olisi pieni tai helppo, se helpottaa, kun se ei ole minun harteillani”, Mikki Rousi kertoo. ”Aina kun mahdollista, käytetään ammattilaisia. Keikasta tulee hyvin nopeasti hirveää rypemistä, jos ei ole apukäsiä saatavana”, Hänninen sanoo.
Ruokailun kesken Bändin rumpali Iiro Rousi liittyy seurueeseen. ”Ulla on tullut katsomaan keikkaa myös. Sillä on jokin polttarisysteemi, Henkka voisko sitä jotenkin huomioida?” Iiro Rousi kysyy. Selviää, että jokin jo aiemmin keikoilla näkynyt fani on saapunut myös Oulun keikalle. Henri aikoi selvittää asiaa. Henri ei itse koe olevansa sellainen fani, joka menisi artistin juttusille. Hänen mielestään on turha mennä lässyttämään, sillä tietää itsekin kuinka ärsyttävää sellainen on. Sentencedin tyyppejä he eivät ole tavanneet kukaan, hautajaiskeikallakaan ei ollut kukaan. Sentencedin viimeisellä rundilla tosin heistä useimmat olivat mukana.
Senarit on osalle jäsenistä todella lähellä sydäntä. Mistään elämää suuremmasta ilmiöstä ei ole kyse, mutta sellainen läpi elämän kantanut vahva tunneside on syntynyt Senareista ainakin Mikille ja Iirolle. ”On se ollut iso osa omaa musiikillista kehitystä. Sentenced on erittäin suomalaista musiikkia melankolisine melodioineen, josta vitutus paistaa sopivasti läpi”, Mikki Rousi toteaa.
Tarjoilija on tuttu kasvo. Huikkaan hänelle ja kysyn kuuluivatko kahvit ruokailuun. Hän sanoo sen sopivan tällä kertaa. Bändin jätkät ovat otettuja ja iloisia asiasta. Uinko juuri heidän suosioonsa vain jutun takia? Tiemme erkanevat. Sovimme tapaavamme ennen keikkaa vielä uudestaan.
Valmistautumista koitokseen
Kaikki ovet ovat kiinni. Jaakko tulee hetken päästä ovelle. ”Sori ku kesti”, hän toteaa. Backstage on luukku. Siellä on yksi valo katossa, sekin on himmeä. Seinät ovat täynnä aiemmin täällä soittaneiden yhtyeiden viestejä. Ehkä siellä on jotain muutakin suttauksia. Bändistä osa on asettunut mukavasti sohville ja pöydän ääreen. Ilmapiiri on rento, eikä ketään tunnu edes jännittävän. ”Otatko oluen, tai vettä?” Siemailen juomaani ja juttelen niitä näitä teknikoiden, sekä bändin paikalla olevien jäsenien kanssa. Sinänsä näky on jokseenkin omituinen, ehkä jopa helpottava: Siellä ei soi musiikki, ei ole ylimääräisiä henkilöitä, eikä kukaan örvellä humalassa. Valomies juo yhden lonkeron.
Rock-scene ei ole pelkkää päätöntä sekoilua. Vaikka nämä tyypit tekevät tätä tällä hetkellä sivutoimena, ehkä jopa harrastukseksi, on heillä ammattimainen ote tekemiseen. He haluavat selvästi antaa itsestään sen parhaan version yleisölle ja toisilleen. Menneiden vuosien rokkitähti-elvistely on ainakin heille juuri mennyttä aikaa.
Juuri ennen keikkaa jäsenet vaikuttavat edelleen rennoilta sekä hyväntuulisilta. Backstage on talon viidennessä kerroksessa. Keikkalava on toisessa kerroksessa. Hissillä pääsee lavan taakse. Pihalla on runsaasti väkeä jonottamassa keikkaa varten. Koenkin jotain kusipäisyydeksi tulkittavaa tunnetta, kun lampsin jonojen ohi suoraan sisälle. Katsokaa minua, olen tärkeä.
Väenpaljous vituttaa, hyvällä tavalla
Esiintymispaikka on täynnä. Liian täynnä. Huono ilmanlaatu, lämpö ja ahtaus ajaa jo ensimmäiset ihmiset lähtemään, ennen kuin ainuttakaan biisiä on soitettu. Hankala hengittää, ihmiset kävelevät päälle. Hiki valuu jo norona selkää pitkin, ihmiset tönivät hakeutuessaan baaritiskille. Sitten se alkaa. Musiikin voima saa hengityksen kulkemaan jälleen. Minulla on kuuma, mutten huomaa enää muita häiriötekijöitä. Hautajaiset – se keikka joka jäi minulta nuorempana kokematta, on nyt livenä nenäni edessä. Miten Senareita voi soittaa vakuuttavasti? Entä kuinka hyvin Henri osaa vetää raspisella saundilla? Nämä kysymykset välähtävät odotellessani. Vaikka aluksi olin kovin epäileväinen, hoitaa joka tyyppi oman tonttinsa erittäin vakuuttavasti. Perkele nyt mennään!
Tekijätiedot:
Valokuvat ja teksti: Oskari Sukanen