Kellot kajahtelevat harmaassa Oulun keskustassa. Ne kutsuivat jälleen sunnuntaiseen palvelukseen. Ihmiset kiiruhtavat sateen alta Oulun tuomiokirkon kattokupolin suojaan. Avaan raskaat puiset pariovet ja astun sisään viimeisten kirkonkellon lyöntien aikana.
Tuomiokirkon mahtipontiset 62-äänikertaiset urut kajahtavat soimaan, ja pappi aloittaa saarnan juuri kun istun kirkonpenkkiin.
”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”, Pappi saarnaa.
”Aamen, aamen, aamen,” yleisö vastaa.
Täysin uuteen tilanteeseen meneminen jännitti, ja panikoin edellisenä iltana asuvalintaa. Päätin pukeutua kuten normaalistikin ja päälläni on nyt nahkatakki, The Curen bändihuppari, keltaiset ruudulliset housut ja Adidaksen tennarit. Kadun oitis asuvalintaani, kun katselen ympärilleni – erotun joukosta kuin huutomerkki.
Tuomiokirkon kattokupoli aukeaa sisäpuolelta korkealle ylös ja tuo maallisen kansan lähemmäs taivasta. Katosta roikkuvien kattokruunujen led-lamput hehkuvat lämmintä valoa. Muuten salissa on pimeää lukuun ottamatta ympärillä tuikkivia kynttilöitä ja värikkäiden ikkunamaalausten läpi hohkaavaa valoa.
Carl Ludvig Engelin suunnittelema 1832 valmistunut empiretyylinen kivikirkko, huokuu historiaa, vaikkei itse rakennus ole lopulta kovin vanha. Perinteet ja tavat juurtavat antiikin Roomaan asti, ja sen pystyy aistimaan. Tuntuu oudolta, että vielä tänä päivänä on näin nykyajasta irrallisia paikkoja – täällä teknologiasta ei ole tietoakaan.
Kuninkaallisen punaisen värinen matto alkaa eteisestä ja päättyy alttarille, jonka keskiössä Jeesus kohottaa kätensä kohti taivasta. Kirkon seinillä on muita Raamatun henkilöitä, joita en tunnista.
Vanhempani erosivat parikymppisinä kirkosta, joten he päättivät olla kastamatta minua, kun synnyin. Peruskoulussa olin kateellinen luokkakavereille, jotka tulivat pääsiäiskirkosta taskut täynnä pääsiäismunia. Me ”ET-eliöt”, joiksi itseämme kutsuimme, askartelimme sen aikana koululla pääsiäiskortteja. 14 vuoden iässä kävin Prometheus-leirin rippikoulun sijaan.
Ainoana konkreettisena kosketuspintana kristinuskolle on ollut radiosta jumalanpalveluksia kuunteleva mummoni ja kirkoissa pidetyt hautajaiset.
Kristinusko on kuitenkin huomaamatta ulottunut osaksi elämääni. Suomalainen tapakulttuuri ja normit ovat saaneet vaikutteita kristinuskosta ja juhlapäivät juurtavat kristillisiin tapahtumiin.
Sivistyksessäni on Jeesuksen kokoinen aukko, enkä ymmärrä suomalaista yhteiskuntaa välttämättä yhtä hyvin, kuin uskonnontunneilla käyneet kaverini. Lähdin jumalanpalvelukseen, seurakunnan ytimeen, täyttämään aukkoani.
Pappi jatkaa haudanvakavana saarnaansa. Vilkuilen ympärilleni – eikö kukaan muu pidä tilannetta edes hieman huvittavana. Ihmiset ovat sulkeutuneet omiin ajatuksiinsa. Edessä oleva mies katsahtaa meihin tuomitsevasti, kun kuiskin vierustoverilleni.
Kapinahenki iskee. Haluaisin rikkoa kirkossa vallitsevan harmonian ja tehdä jotain odottamatonta, mutta hillitsen ajatuksen.
Hengitän syvään ja koetan rauhoittua kuuntelemaan papin saarnaa. Tänään puhutaan uskosta ja epäuskosta. Pappi lopettaa saarnansa, ja urkuri alkaa laulamaan ensimmäistä virttä numero 539. Yleisö lähtee hapuillen mukaan.
Virren sanojen lausuminen tuntuu oudolta. Melodia pakottaa laulamaan joko todella matalalta tai todella korkealta. Laulan sanoja kähisten, sillä korkealta laulaminen vaatisi kovempaa lauluääntä. En kehtaa laulaa kuuluvasti sanoja, joita en allekirjoita.
Jumalanpalveluksessa lauletaan yllättävän paljon virsiä. Virsien laulaminen muistuttaa minua ala-asteen joulu- ja kevätjuhlista, joissa koki yhteenkuuluvuutta muihin yhteislaulujen kautta. Virsiä laulamaan on tullut tänään neljäsosa salillista toisilleen tuntemattomia ihmisiä. Heitä yhdistävät vain kaikille yhteiset sanat ja melodia.
Tässä välissä kaverini huomauttaa minua laittamaan penkkirivin oven kiinni, jonka olin jättänyt auki kohteliaisuudesta. En tiedä etiketeistä puoliakaan, ja se vähän hävettää minua. Koetan esittää roolini mukauskovaisena mahdollisimman uskottavasti, mutta epäonnistuin siinä.
Yllätyksenä minulle tuli, kuinka paljon pappi voi ottaa poliittisesti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin.
Puheita pitämässä ollut ollut pappi Ari-Pekka Metso kertoo myöhemmin, että kaikki ovat tervetulleita jumalanpalvelukseen, jopa ateistit. Jumalanpalveluksessa ei kysellä ihmisten taustoja, eikä niistä olla kiinnostuneita.
Metson mukaan jumalanpalveluksessa ihmiset palvovat Jumalaa ja Jumala palvoo ihmisiä. Minulle jää vielä kysymysmerkiksi se, mitä ateisti jumalanpalveluksessa sitten tekee, kun ateisti ei palvo Jumalaa.
En ole kuullut ensimmäisen puolen tunnin aikana vielä kokonaista puhetta, sillä ajatukseni on harhaillut niin pahasti ja papin ääni ei erotu kunnolla sen kimpoillessa ympäriinsä vahvistimista.
Havahdun kuitenkin pian hereille papin sanoihin ja terävöitän kuuloani. Hän lähettää Ukrainan pojille jaksamista ja toivoa rintamalle sekä puhuu Israeliin ja Palestiinaan tilanteesta paljastaen samalla selkeästi oman mielipiteensä asioihin.
Yllätyksenä minulle tuli, kuinka paljon pappi voi ottaa poliittisesti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Pappia voi olla hankala kuunnella hiljaa aloillaan, jos on asioista eri mieltä.
Puheen jälkeen lähiaikoina kuolleiden muistoksi sytytetään kynttilät ja heidän puolestaan pyydetään rukoilemaan. Ristin käteni nyt ensimmäistä kertaa ajatuksen kanssa ja koetan rukoilla, mutta siitä ei tule mitään. Kukaan ei ole kertonut minulle, miten rukoilla, joten en tiedä miten toimia. En edes tiedä kenelle rukoilisin, joten irrotan käteni toisistaan ja lähetän kauniin ajatuksen heidän muistolleen.
Papit puhuvat vielä monista asioista, jotka eivät jääneet mieleeni ja yleisö laulaa monta laulua. Lopussa luovutan laulamisen suhteen ja kuuntelen vain muita.
Koska en käynyt aikoinaan rippikoulua, en ole päässyt tai joutunut maistamaan ehtoollisessa saatavaa ehtoollisviiniä ja öylättiä. Ihmiset polvistuvat vuorotellen alttarille vastaanottamaan ehtoollista. Koetan vilkuilla vieressä olevilta mallia.
Suomen evankelisluterilaisen kirkon uskon mukaan ehtoollinen on ihmisen läheisintä yhteyttä Kristukseen, joka antaa itsensä elämän leiväksi jokaiselle, joka uskoo häneen. Ehtoollinen on syntien anteeksiantamuksen, sovituksen ja lunastuksen ateria.
Vaikka en periaatteessa saisi vastaanottaa ehtoollista, laitan pahvilta tuntuvan ehtoollisleivän kielelle, johon se sulaa hetkessä, ja huikkaan ehtoollisviiniä päälle. Leivältä en odottanutkaan mitään mutta viini oli vahvempaa, mitä olin ajatellut.
Pitkältä tuntunut jumalanpalvelus päättyy tunnin jälkeen. Ihmiset nousevat vähitellen penkkiriveistään ja lipuvat joko kotiin tai kryptaan kahvittelemaan.
Jonotellessa kellariin pääsyä kuulen sivukorvalla, kuinka vanhempi mies puhuu edessä olevalle ristikorun käytön oikeellisuudesta. Sen kautta keskustelu kulkeutuu muslimien hunnun käyttöön ja heidän ”seitsemään vaimoonsa”.
Myöhemmin sama mies kertoo toiselle kahvihuoneessa olleelle, kuinka ei tilaa Kalevaa, jotta aikaa jää Rauhan Tervehdyksen ja Raamatun lukemiseen.
Suurin osa jumalanpalvelukseen osallistuneista on iäkkäämpiä ihmisiä. Ainoat kahveille jääneet neljä nuorta kokoontuivat saman pöydän äärelle. Pöytäseurue rupattelee rennosti ja nauravat toisilleen.
Oulun Tuomiokirkon Tuomionuoret Paju Leskelä, Lempi Forsblom, Jedi Kuoksa ja Iitami Skiftesvik pyrkivät käymään sunnuntaikirkossa viikoittain.
”Tehtiin Iitamin kanssa uudenvuodenlupaus, että käydään joka viikko kirkossa,” Forsblom kertoo.
Jumalanpalveluksissa nuoret rauhoittuvat uskonnon äärelle.
”Jumalanpalveluksessa pääsee vapauttamaan viikon taakan pois. Sen jälkeen tulee kevyt olo”, Kuoksa toteaa.
Lempi Forsblomin mielestä taas yksi parhaista asioista on jumalanpalveluksista saatu toivo.
”Kyllä elämä lopulta kantaa,” Forsblom kuvailee palveluksen jälkeistä tunnetta.
Tilastokeskuksen mukaan Suomessa vuonna 2017 joka neljäs ei kuulunut mihinkään uskontokuntaan. Alle kaksikymppisistä uskontokuntiin kuulumattomia oli 18 prosenttia koko ikäluokasta ja 20–29-vuotaista noin 32 prosenttia.
Nuoret kertovat kohdanneensa jonkin verran ennakkoluuloja ja pilkkaa, kun ovat kertoneet muille nuorille käyvänsä aktiivisesti jumalanpalveluksessa.
”Moni luulee, että jumalanpalvelus tarkoittaa vain saarnojen kuuntelemista. Todellisuudessa se on kaikkea muutakin. Jumalanpalveluksessa pystyy tutkiskelemaan omaa uskontoaan,” Leskelä kertoo.
Pajun mukaan uskontoa voi harjoittaa monella tapaa, eikä ole olemassa yhtä oikeaa.
Skiftesvik jakoi Leskelän kanssa ehtoollista sekä lausui päivän lukukappaleet Raamatusta. Skiftesviik muistelee avustaneen ensimmäisen kerran jumalanpalveluksessa jo kahdeksanvuotiaana.
Kirkko tyhjenee ja astun viimeisten joukossa samoista ovista ulos, joista tulinkin sisälle. Lähes luurittoman tunnin jälkeen olo on rauhallisempi. Jumalanpalveluksessa tuli keskityttyä olennaisten asioiden äärelle, vaikka en kuunnellutkaan välttämättä papin puheita.
On kuitenkin ihanaa taas hengittää raikasta ilmaa kirkon ulkopuolella ja kuunnella vain omia ajatuksia. Tuntui väärältä lausua uskontunnustuksia, rukouksia ja virsiä, joiden sanomien kanssa ei ollut samaa mieltä. En ymmärtänyt puoliakaan viimeisen tunnin aikana kokemistani asioista. Niiden syvemmät merkitykset jäivät kysymysmerkeiksi, joihin en välttämättä voi saada koskaan vastausta ateistina.
Kuvat: Emilia Hankala
Lähteet:
https://www.evl.fi, haettu 26.11.2024.
https://www.oulunseurakunnat.fi/oulun-tuomiokirkkoseurakunta/historia, haettu 26.11.2024.
https://stat.fi/til/vaerak/2017/01/vaerak_2017_01_2018-10-01_tie_001_fi.html, haettu 26.11.2024.