Auttamisen vaikeudesta

RIKKINÄINEN MAAILMA

Venäjän aloittama hyökkäyssota Ukrainaan teki viillon pohjoismaisen hyvinvointivaltion turvallisuuskokemukseen. Kriisi sai aikaan liikettä: halua auttaa, toimimisen pakkoa, tunnetta, että jotain pitää tehdä ja äkkiä. Tapahtumat ravistelivat maailmankuvaamme yhteisöinä ja yksilöinä. Auttamisen halu sai aikaan paljon ylilyöntejä, auttamista auttamisen vuoksi, nosti esiin pelastajan kompleksin, mutta parhaimmillaan se sai meidät toimimaan yhdessä, katsomaan uudella tavalla asioita ja etsimään työn lisäksi merkitystä vapaaehtoistyöstä ja kriisiavusta. Pakolaisuus toi mukanaan tarinoita kärsimyksestä, jonka olimme unohtaneet. Se kaikki ravisteli meidät pois hyvinvointikoloistamme katsomaan maailmaa laajemmin. Hätä, jonka olemassaolon olimme hyväksyneet olevan valtamerten toisella puolella, tuli lähemmäksi.

Meitä koskettavat kriisit ovat pakottaneet jo ennestään käymistilassa olevaa sosiaalipalvelujärjestelmää miettimään tarkoitustaan uudestaan. Uuden vuosituhannen kriisien myötä olemme uudessa tilanteessa; palvelut eivät riitä kaikille ja joudumme etsimään uusia ratkaisuja. Tämä todellisuus on ollut kehittyvissä valtioissa olemassa raadollisempana jo niiden itsenäisyydestä asti. Se sai minut ja sosiaalityötä tekevän ystäväni miettimään auttamistyön luonnetta sellaisten kriisien ja kysymysten äärellä, joihin emme ole tottuneet. Yrittääksemme ymmärtää auttamistyön haasteita vaikeissa tilanteissa matkasimme Keniaan, sillä harva ilmiö on niin ristiriitainen ja monimutkainen kuin kehitysyhteistyö.

Lämpö iskee kasvoille trooppisena, kun astumme ulos lentokentältä. On sadekausi, kuumaa ja painostavaa. Ajamme taksilla rautatieasemalle, ohi useiden tiesulkujen, joita konekivääreillä varustetut poliisit vartioivat. Pian seisomme rivissä peltihallissa huumekoirien haistellessa reppuja. Viidennen tarkastuksen jälkeen pääsemme vihdoin sisälle juna-asemalle. Nairobissa ja Keniassa on tehty viimeisten vuosikymmenten aikana useita terroritekoja, joista viimeisin neljä vuotta sitten, ja se on luonut tilanteen, jossa asemilla ihmiset tarkastetaan useaan kertaan. Juna lähtee liikkeelle, kaupunki jää taakse. Kuvittelin Afrikan olevan vähemmän totta, kun katson ikkunasta muovituoleilla apinanleipäpuiden alla rinkiin kokoontuneita ihmisiä, punaisella savihiekalla koulusta kotiin palaavia lapsia, vuohilaumoja ja niitä paimentavia miehiä. Horisontissa siintää vuoria, pimeä tulee nopeasti ja taivas muuttuu violetiksi, enää näkyy moottoritien varrella toimivien ravintoloiden neonvalokylttejä.

Ajamme Johnin ja Hassanin kyydissä läpi Mombasan. Kadut ovat täynnä liikettä, lähinnä kauppiaita ja ihmisiä palaamasta töistä kotiin. Lautalle saapuessamme ymmärrän, että mikään aiemmin oppimani ei päde. Jokaisella systeemillä on oma järjestyksensä ja tasapainonsa ja lukemani kritiikki kehitysyhteistyön vaikeudesta konkretisoituu. Auttamisen kulttuuria ja sen haasteita voi ymmärtää hyvin Afrikkaan toteutettavan kehitysyhteistyön kautta. Se pitää sisällään monimutkaisia ilmiöitä ja auttamisen vaikeus konkretisoituu sen kautta. Tänä iltana Mombasa on kuin varjo pimeässä, se luo omat sääntönsä.

Neonvaloilla koristellut ja mielikuvituksellisesti maalatut pakut ohittelevat autoja, mopoja ja tuk-tukeja, kun lähestymme Makongenin kylää ja sinne rakennettua turva- ja toimintakeskusta, jossa vietämme seuraavan viikon. Auton hiljentäessä vauhtia tien varrella sijaitsevien kylien kohdalla päivänsä lopettaneet torimyyjät hyppivät autotien yli pimeässä kärryineen. Tien varsilla palaa pieniä nuotioita.

Pääsemme perille ja avaamme auton oven, olemme saapuneet kylään, pois Mombasan hälinästä. Sateen jälkeen tuoksuu raikkaus ja vasta sammuneiden nuotioiden savu, etäältä kuuluu kaukainen basso ja palmuista korvamakien kirkunaa.

AFRIKKA EI OLE VALTIO

Selailen varhain aamulla unettomana Dipo Faloyinin kirjaa Africa Is Not a Country. Kuuma yö, sisälle majoitukseen tullut apina ja katkennut vesi tekevät nukkumisen vaikeaksi. Ulkoa kuuluu laulua, kauempaa moskeijan kovaäänisistä kajahtavia rukouksia. Kirja alkaa Chimamanda Ngozi Adichien lainauksella. Jos kaikki se mitä tiedän Afrikasta syntyisi kuvien kautta, ajattelisin että Afrikka on täynnä kauniita maisemia ja eläimiä, vaikeasti ymmärrettäviä ihmisiä, käymässä järjettömiä sotia, köyhyyden aiheuttamaa kuolemaa, aidsia ja ihmisiä, jotka eivät pysty puhumaan omasta puolestaan.

Yleisin ennakkokäsitys Euroopassa on nähdä Afrikka yhtenä valtiona ja sen populaarin kuvaston kautta, jota meille on tarjottu. Se ei ole totta. Afrikka on useiden eri valtioiden, monien eri heimojen ja erilaisten kulttuurien kerrostama maanosa, jolla on kompleksinen historia kolonialismin, diktatuurin ja erilaisten sotien kautta. Sen monimuotoisuus ja erilaisuus typistyy helposti yksipuoliseen kuvastoon. Eurooppalaisessa traditiossa Afrikka nähdään kärsimyksen kautta, avun kohteena, jonain, joka tarvitsee meitä. Pelkästään Kenian sisällä elämä kylissä eroaa valtavasti elämästä kaupungeissa. Pienten kylien savimajojen ja peltikattoisten tienvarsikojujen ohella Keniasta löytyy Nairobin pilvenpiirtäjiä, Mombasan modernia kaupunkielämää ja valkohiekkaisten turistihotellien glamouria.

Faloyin kirjoittaa, että Afrikassa on viisikymmentäneljä maata, yli kaksituhatta kieltä ja 1,4 miljardia ihmistä, joilla on kompleksinen identiteetti, heitä ei voi nähdä yhden linssin läpi. Afrikka esitetään kuvissa yhtenä suurena safaripuistona, jossa ihmiset käyttävät päivänsä melkein alasti, hyppien rytmien tahdissa, metsästäen ja kuluttaen aikaa uutta kehitysapupakettia odottaessa.

Vaikka Faloyin itse on asunut kaupungissa, on ihmisten vaikea ymmärtää ja uskoa hänen eläneen onnellisen lapsuuden koulutettuna ja puhdasta vettä juoden.

Syömme aamupalan käsin isäntäperheen talon kiviterassilla muovimaton päällä. Aisha huolehtii meistä, vaikka on viimeisillään raskaana. Syötyämme menemme keskukselle. Keltaisella maalilla maalattu turva- ja toimintakeskus on täynnä elämää. Nuoret vapaaehtoiset hoitavat pieniä lapsia, kylästä keskukseen on työllistynyt ihmisiä niin puutarhan hoitoon kuin ruoanlaittoonkin. Ihmisten lisäksi huolehditaan ympäristöstä. Joka puolella kasvaa taimia ja keskuksen talousrakennuksen takana joukko miehiä rakentaa vesitornia jatkuvien katkosten varalle. Keskuksen ensisijainen tarkoitus on tarjota kylän ja lähiseutujen väestölle yksityisen rahoituksen turvin terveydenhuoltoa ja erilaisia ammattiin valmistavia ryhmiä niille, jotka eivät ole päässeet lainkaan kouluun tai ovat pudonneet koulutusjärjestelmästä. Keskuksessa järjestetään päivätoimintaa, kuntoutusta kehitysvammaisille ja sosiaalityötä erilaisten ongelmien tullessa vastaan. Keskuksessa työskentelevät paikalliset kokevat kuuluvansa yhteisöön ja luovat merkitystä työn kautta elämäänsä. Keskus toimii pääasiassa paikallisin voimin. Vaikka terveydenhuolto on ensisijaista, tulee jatkuvasti käsiteltäväksi myös sosiaalisia ongelmia, kuten tyttöjen raiskaukset, perheväkivalta ja diagnosoimattomien mielenterveysongelmien aiheuttamat haasteet. Mikään yhteisö ei ole ongelmaton, vaikka yhteisöllisyyttä ja kyläelämää tekisi mieli ensisilmäyksellä romantisoida.

Keskus elää rinnakkain kylän kanssa. Mutkatonta se ei ole, sillä sosiaalityön tavoitteena on ollut nostaa esiin sosiaalisia ongelmia ja etsiä niihin ratkaisuja. Monissa Kenian itärannikon kylissä toimii erilaisia keskuksia tai projekteja. Toimiessaan auttaminen tapahtuu ihmissuhteiden ja yhteisöjen kautta, se on ainoa tapa tehdä kehitysyhteistyötä ilman siihen liittyviä negatiivisia ilmiöitä. Toimiva kehitysyhteistyö vaatii jatkuvaa vuorovaikutusta ja kunnioitusta suhteessa toimintaympäristöön. Perinteet ja keskuksen humanistiset pyrkimykset eivät aina kohtaa. Keskuksen toiminnan aloittamisen jälkeen raiskaukset ja rikokset ovat kuitenkin vähentyneet huomattavasti. Kylässä aiemmin ilmoittamatta jääneet asiat ovat tuotu keskuksen työntekijöiden kautta selvemmin poliisin tietoon. Poliisia täytyy usein painostaa puuttumaan tilanteisiin, seuranta lisää puuttumisen todennäköisyyttä. Kyläyhteisön toisena omatuntona toimiminen ei ole yksinkertaista, mutta pitkä työ, erehdykset ja paikallisten toimijoiden sitoutuminen ovat vaikuttaneet osaan kylän ongelmallisista rakenteista.

Alkuillasta kävelemme kylän läpi. Betonista tehdyissä taloissa on pieniä koppeja, joissa parturit, teurastajat, hedelmä- ja vihanneskauppiaat harjoittavat ammattiaan. Kadulla paistetaan kalaa ja samosoja. Kylän pääkadun elämä tuntuu valossa selkeämmältä. Lapset kerääntyvät tervehtimään, joku pyytää lahjoituksia, toisen tarjotessa kojujensa palveluita, kolmannen paiskaten vain kättä jambo-tervehdyksellä. Nuori mies keskeyttää kävelymme ja kertoo tulleensa hakemaan meidät jalkapallokentälle. Olimme luvanneet mennä katsomaan Hassanin peliä. Pienellä kylällä on silmät, yhteisöllisyys tarkoittaa huolehtimista ja muiden perään katsomista. Täällä on helpompi liikkua paikallisten kanssa. Kävelemme parin kilometrin matkan kentälle pieniä polkuja pitkin. Ohitamme moskeijan. Arabihistorian takia kylissä asuu paljon muslimeja. Saavumme ylipitkäksi kasvaneelle jalkapallokentälle ja kuten kaikkia tienvierustoja, halkaisee kenttää sadoista tuhansista askelista syntynyt polku. Kotijoukkue harjoittelee nurmella, vierasjoukkueen vaihtaessa vielä varusteita. Peli on myöhässä, aikakäsitys on erilainen. Istumme pitkään riviin kentän laidalle betoniaidan päälle. Jalkapallo-ottelut kiinnostavat paikallisia, ne rikkovat arjen rutiineja, jotka voivat toistua samanlaisina päivästä toiseen. Tämä on yhteisöllisyyttä, afrikkalaista filosofiaa, josta olen lukenut vain kirjoista.

Tiedän etten voi ymmärtää, tai onko minulla edes mahdollisuutta ymmärtää tätä kaikkea historiani takia. Uteliaisuus ei silti tunnu loukkaavan ketään, päinvastoin. Kävelemme takaisin illan pimetessä. Tuttu savun tuoksu, iltatulet syttyvät ja taivas muuttuu tumman oranssiksi.

Kylä vastaa valitettavan paljon ennakkokäsityksiäni, en löydä kamerasta yhtään kuvaa, joka ei vastaisi kuvastoa. Ehkä ongelma ei ole kuvissa, vaan siinä mistä kehyksestä niitä katsomme.

KUVIA NÄKYMÄTTÖMÄSTÄ

Heräämme aamulla katsomaan, kun lapset lähtevät kouluun. He kulkevat suurin joukoin keltavihreissä koulupuvuissa kylän toiselle laidalle. Äidit kantavat lapsia kantoliinoissa ja heidän päänsä päällä on raskaita astioita. Isoilla palmun lehdillä kiiltelee eilinen sade. Se on Omarin kertoman mukaan siunaus Keniassa, sade. Hän työskentelee keskuksen projektipäällikkönä. Puhumme asuinrakennuksemme etupihalla luontosuhteesta ja siitä, miten Suomessa olemme menettäneet yhteyttä luontoon. Kylässä monet tiskaavat ja tekevät asioita maassa istuen, vaikka voisivat rakentaa pöydän. Se on kulttuurillinen tapa, mutta myös ajattelutapa, asiat tehdään yksinkertaisesti. Puhumme kehitysyhteistyöstä, sen vaikeuksista ja mahdollisuuksista. Omar osoittaa kädellään pihaa. ”Miten meillä voi olla nälänhätä, kun täällä kasvaa kaikki niin helposti?” hän vitsailee. Pysähdymme keskustelemaan aiheesta. Ihmisten muisti on erilainen nälkäisenä. On vaikea ajatella seuraavaa päivää tai satoon asti, jos voi tehdä työn nyt ja saada siitä ruuan. Mietin kaikkia pieniä asioita kotona; sitä miten ostamme kalan kaupasta mennessämme mökille, jonka äärellä on järvi täynnä kaloja, miten ostamme uusia asioita yrittämättä korjata vanhoja ja kuinka itsestään selvänä pidämme ruuan, veden ja sähkön olemassaoloa. Toisenlaisia tapoja on yksinkertaista primitivisoida, nähdä lähempänä luontoa olevat tavat alkukantaisina.

UBUNTU

Aamu valkenee ilman sähköä. Alan tottua ääniin, kuviin ja rytmiin. Päivään noustaan aikaisin, sillä osa kotitöistä on jäänyt tekemättä pimeyden tullessa aikaisin ja koulupäivä alkaa varhain.

Tapaamme keskuksella miehen, hän kutsuu itseään mielellään nimellä Va. Hän on tehnyt kierrätysmuovista itselleen lasit puutarhatöitä varten. Mies on ylpeä puutarhastaan ja kodistaan ja kutsuu meidät luokseen. Parin päivän päästä istumme hänen pihallaan. Kauniisti hoidettu piha on täynnä roskista tehtyä taidetta, puukehikon varaan on rakennettu peltikatto ja muutaman neliön kokoisen asunnon seinät on tehty pahvista ja sanomalehdistä. Asunnon sisältä löytyy sänky ja repaleinen hyttysverkko. Istumme alas ja Va kiipeää puuhun tarjotakseen kookosta meille, jotka emme sitä tarvitse. Suomessa miehestä käytettäisiin termiä kylähullu, mutta yhteisössä hän on vain vähän omituinen. Länsimaisin termein on todennäköistä, että taustalla on diagnosoimaton psykoosisairaus. Hoitamattomat psyykkiset sairaudet ovat tyypillisiä pienissä kylissä. Va nousee aamuisin, tekee töitä keskuksella ja osallistuu iltaisin kylän tapahtumiin. ”Kylässä ei ole tilannetta, jossa joku olisi kokonaan laitettu kylän ulkopuolelle, pyrimme ratkaisemaan riidat täällä ja pitämään kaikki mukana, rikoksista ilmoitetaan poliisille ja heitä painostetaan toimimaan, sosiaalityö, jos sitä voi sillä nimellä kutsua, tehdään keskustellen ja yrittäen ymmärtää tilannetta”, sanoo yksi keskuksen paikallisista johtajista. Yhteisö on joutunut ratkaisemaan asioita eri tavalla, sillä kaikelle ei ole palvelua.

Tällaista on melkein mahdoton ymmärtää omasta näkökulmasta, mutta afrikkalaisessa filosofiassa siitä käytetään käsitettä ubuntu. Ubuntu on itsenä olemista toisten kautta, se on eräänlainen humanismin muoto, joka tyhjenee parhaiten lauseeseen ”I am because of who we all are”. Ubuntun filosofiaa on hyödynnetty laajemmin, ei pelkästään ihmisten välistä sidosta kuvaten, vaan myös teologiassa ja politiikassa, joissa sitä ovat käyttäneet esimerkiksi Nelson Mandela ja Desmond Tutu.

Ubuntu ei ole pelkästään näkymätöntä, vaan se toteutuu vapaaehtoisena velvollisuutena osallistua, se näkyy teoissa. Siihen liittyy toisten ihmisyyden tunnistaminen ja taloudellisen edun tavoittelun sijaan toisen ihmisen auttamisen valitseminen. Suomesta löytyy huonosti käännöksiä termille. Side, siteisyys, heikommasta välittäminen, mutta mikään ei riitä kuvaamaan sitä sitoutumista yhteisöön, mitä ubuntun ymmärtäminen merkitsee afrikkalaisessa filosofiassa. Ajatus menee niin pitkälle, että yksilössä ei ole ihmistä vaan fyysisen olemus ja ihmisosa meissä on kollektiivinen. Silloin sekä naapurin lapsen että naapurin vanhuksen hoitamisen velvollisuus on yhteinen.

Ubuntu muuttaa sosiaali- ja auttamistyön luonnetta Keniassa, sillä toteutuessaan se tarjoaa resilienssiä, jota köyhyys sekä ruuan ja veden puute koettelevat jatkuvasti. Ihmiset tekevät paljon yhteistöllisiä asioita ja palveluksia, jotka eivät näy ulospäin, ubuntu on kuin pinnan alla osia yhdessä pitävä liima. Yhteisöllisyys on vahvempaa kylissä kuin kaupungeissa, eikä kaikkialla ole ubuntua. Tähän liittyy myös filosofian kritiikki. Ilman yhtenäistä teoriaa ajattelutavan ja asenteen on vaikea levitä.

Päivän päätteeksi syömme illallista isäntäperheemme terassilla pienen muovimaton päällä. Talouteen kuuluu neljä lasta ja kaksi aikuista naista. He ovat ottaneet lapset hoitaakseen osittain tahtomattaan, mutta ubuntun hengessä, sillä niin kylässä tehdään. ”Se on toinen tarina”, nuorempi naisista sanoo, kun kysyn lapsien historiasta. Täällä ei ole tapana puhua liikaa ongelmista, sillä kun ratkaisua ei ole, asioista valittaminen tuntuu turhalta.

Ruokailuhetkistä tulee tahattomasti tragikoomisia, sillä perheen lapset syövät mielellään sen, mitä me emme saa kalasta irti. Ruokailun jälkeen menemme asunnolle. Vesi on poikki, mutta sähköt toimivat. Haen ulkoa ämpärillisen, harvoin ämpärillinen vettä tuntuu niin hyvältä. Ajan parran. Pidän pienistä toimenpiteistä, jotka muistuttavat arjesta. Vedän vetoja katsoen itseäni peilistä. En pidä kuvastani, siitä minkälaisena näen itseni täällä, näistä peileistä.

PUHETTA RAKENTEISTA

Istumme auton kyydissä matkalla pyhästä metsästä kohti kylää. Oikealla puolella tietä on Dianin ranta-alue, se on kuvien perusteella valokuvankaunis valkohiekkainen ranta. Kuvat kertovat vain toisen puolen totuudesta. Rantaan rakennetut hotellikompleksit suurine kiviaitoineen estävät paikallisten kalastajien työtä ja paikallisten on vaikea työllistyä hotelleihin. Intian valtameren äärelle asettuneet heimot ovat eläneet aina merestä. Nyt osa heistä myy turistikrääsää, on perustanut yökerhoja, hierontapaikkoja ja ravintoloita turisteille tai yrittää muilla tavoin saada elantoa kompleksisessa tilanteessa.

Puhuttaessa rakenteista, kulttuurisesta omimisesta, identiteetistä ja uhriutumisesta, suomalainen keskustelu on paikoin sakkaantunutta ja ongelmallista. Siitä puuttuu se oivallus, että kaikilla on lupa yrittää tavoittaa muiden ihmisten toiseus ja pyrkiä ymmärtämään sitä kulttuurista ja sosiaaliluokasta huolimatta. Rakennekeskustelu katoaa helposti sosiaalisen median disclamereihin, joissa onnistutaan kertomaan millä tavalla ihminen on etuoikeutettu. Se on jo itsessään etuoikeutettua. Afrikasta kirjoittaminen on etuoikeutettua. Kenialaisessa baarissa kukaan ei tosin ole kiinnostunut tästä keskustelusta.

Mikäli kärsimykselle asetetaan tiukat hierarkiat, on seurauksena ikuinen uhriutuminen. Vaikka vasta-argumentti siitä, että ongelmien ulkopuolella olevat ihmiset eivät voi koskaan ymmärtää, on varsin pätevä, on ongelmallista esittää argumentti, joka itsessään jo sulkee uteliaisuuden mahdollisuuden pois. Uhriutumisen ja uhrina olemisen problematiikkaa ei kyläyhteisössä näy. Sille ei ole sijaa, ne ovat toisenlaisen yhteiskunnan ongelma. Keskustelutapa ja yksilölliset sankaritarinat eivät saisi viedä fokusta pois rakenteista.

Auto jatkaa liian pitkältä tuntuvaa tietä pitkin. Vasemmalla on hökkeleitä, savitaloja ja kaisloista rakennettuja katoksia, joissa ihmiset asuvat, oikealla vartioituja hotelleja ja niihin rakennettuja vesitorneja varmistamaan katkeamaton veden saatavuus. Ojan pientareella istuu perinteiseen Masai-heimon asuun pukeutunut mies, oikealla turistilauma purkautuu taksista vetolaukkuineen hotellin muurien suojaan. Kontrasti on räikeä, silti turismia tarvitaan. Hotellien edustoille on rakentunut uusi heimo, eräänlainen selviytyjien yhteisö. Rakenteet ovat täällä valitettavan selkeät, niiden korjaaminen taas vaikeaa.

Saavumme Ukundan kaupunkiin. Kaupungin asukasluku on arvioilta Turkua vastaava. Tarkkaa asukaslukua on vaikea määrittää. Ravintolat ja ostoskeskukset luovat modernin kaupunkielämän tuntua kaaoksen keskelle. Pelkästään Kenian rannikolla muutamien kymmenien kilometrien säteellä voi nähdä valtavia eroja. Ei pelkästään vierailijan silmin, myös maan sisällä on vastakkainasettelua. Kaupunkielämä on modernia, Mombasa yliopistoineen ja Ukunda ravintoloineen ja kauppoineen edustaa askelta kohti modernia elämää, poispääsyä kylistä. Keniassa on kasvava keskiluokka ja talouskasvua, joka ei tosin jakaudu tasaisesti. Kyläläiset nähdään tyypillisten ennakkoluulojen kautta. Miksi kaikki eivät sitten lähde kaupunkiin? ”Monet eivät osaa lukea tai kirjoittaa, on helpompi jäädä kyliin ja elää perinteisesti kuin yrittää kaupunkiin. Eikä kaupunkielämä ole mitenkään yksinkertaista, asunnot ovat ahtaita ja toisin kuin kylässä, lapset eivät voi leikkiä vapaasti”, keskuksella työskentelevä Abu kertoo. Pelkkä koulunkäynti ei riitä, vaan tarvitaan mahdollisuutta tukevia rakenteita ja kyky kuvitella itsensä toiseen paikkaan. Auto jatkaa kohti maaseutua. Ukundan kauppapaikka on täynnä roskaa. Roskaaminen on ristiriidassa luonnon arvostamisen kanssa. Silti, vaikka kaikki heittäisivät täällä roskansa tienvarteen, on ihmisten hiilijalanjälki pienempi kuin eurooppalaisessa taloudessa. Toinen toistaan seuraavia peltikattoisia kojuja katsellessa ehtii unohtaa, että ei ole mitään syytä rakentaa ihmeellisempiä puitteita kaupankäynnille, raha kiertää ilman markkinointia.

Saavumme takaisin kylään. Vesi on taas poikki. Kaksi kouluikäistä tyttöä tuo meille kottikärryillä neljä kanisteria vettä. Täällä huolehditaan vieraista. Ystävällisyyden ja tarvitsevuuden raja on silti hatara, sillä kylällä kulkiessa erilaisia avuntarvitsijoita ja pyytäjiä on paljon. Jos tämä pieni kylä laitetaan pisteeksi koko maanosan kartalle, auttaja ymmärtää oman rajallisuutensa ja kykynsä auttaa. Se ei silti tarkoita, että pitäisi lopettaa. Toinen ääripää on sankariauttaminen - sekään ei muuta rakenteita.

Käymme paikallisessa kuppilassa oluella ja puhumme baarin pitäjän kanssa kehitysyhteistyöstä ja erilaisesta kuvastosta hänen kysyessään motiiveistamme olla täällä. Muhamed on työskennellyt itse paikallisten mielenterveyden edistämiseksi, mutta ollut mukana myös epäonnistuneissa kehitysprojekteissa. Yksi niistä liittyi viljelymaan saastumiseen ja vesivessoihin. ”On melkein mahdotonta saada ihminen ajattelemaan hygieniaa ja vessassa käymistä, jos ei ole ruokaa. Ruoka täytyy olla aina ensin”, hän kuvailee. Kylässä on myös mielenterveysongelmia, ne ovat sekundaarisia, seurausta elinoloista ja haitallisista kokemuksista. ”Silloin kun kaikkeen ei ole palvelua tai ratkaisua, yhteisöt joutuvat keksimään niitä itse”, Muhamed sanoo. Tätä mekin kaipaisimme Suomeen, sitä että sosiaalityön palveluiden piirissä olevat perheet ja ihmiset toimisivat yhteisöinä enemmän itse, mutta niin kauan kun näemme heidät kohteina, emmekä omaäänisinä toimijoina, se lienee melko hankalaa.

Kylässä voi ymmärtää jotain, mitä hotellin aulasta ei saavuta. Ei tietenkään koko totuutta, vaan osan siitä. Varakkuus ei ole ansaittua, vaikka sillä olisi työllistävä näkökulma. Se vaatii rinnalleen kyvyn tunnistaa etuoikeuden taustalla olevat rakenteet sekä poliittisella tai käytännön tasolla tapahtuvan toimimisen.

Illalla kylällä tanssitaan. Tuli palaa ringin keskellä ja nuotioon viedään lisää kuivia palmun oksia. Välillä soittajat lämmittävät rumpujen kalvoja tulessa virittääkseen ne, kunnes soitto ja tanssi ovat valmiita jatkumaan. Tanssi jatkuu pitkälle yöhön. Tämä on autenttista, huomaan miettiväni, kunnes saan välittömästi itseni kiinni läntisestä elämysteollisuuden kyllästämästä näkökulmasta. Hotellin aulaan tuotuna tanssi taas olisi tyhjänpäiväistä kuvastoa. Laitan silti kuvan sosiaaliseen mediaan saatteen kanssa, vaikka yhtään tällaista kuvaa ei pitäisi jakaa, kuva ilman kontekstia lisää haitallista katsomisen traditiota. En halua ihmisten näkevän onnellisuutta kurjuuden keskellä, vaan uteliaisuuden kulttuurillisia traditioita kohtaan ja yhteyden, jota sensitiivisyyden nimissä usein vältellään. Tämä on tanssi, osa kylän elämää ja perinteitä. Ennen tanssi on ollut osa aikuistumisriittejä. Nämä riitit eivät tietenkään ole ongelmattomia. ”Osa traditioista on hyviä, osa taas haitallisia, koitamme päästä niistä eroon”, Omar sanoo seuraavana päivänä, kun olemme toipuneet tanssin huumaavasta vaikutuksesta. Tanssi merkitsee ihan tavallista juhlaa ja tapahtumaa kylässä, sitä ei tarvitse eksotisoida.

VALKOISEN PELASTAJAN KOMPLEKSI

Valkoisen pelastajan kompleksi tarkoittaa alun perin ilmiötä, jossa etuoikeutettu ihminen alkaa hoitaa huono-osaisempia. Asiaan on historiallisesti liittynyt ihonväri ja valta-asetelma, mistä nimi tulee. Nykyään voidaan puhua myös pelastajan kompleksista, sillä samanlaista väärää auttamisen tapaa tavataan myös ilman Eurooppa-Afrikka asetelmaa. Valkoista pelastajaa on kritisoitu erityisesti siitä, että auttaminen lyhytkestoisilla projekteilla tukee riippuvuutta avusta ja saadut hyödyt eivät ole pysyviä. Kritiikki on sama, mitä Dambisa Moyo ja Dipo Faloyin kirjoittavat kirjoissaan.

Faloyin kirjoittaa kirjassaan Africa Is Not a Country, miten maanosa näytetään valkoisen pelastajan näkökulmasta köyhänä ja sen tukena käytetään synkkiä kuvia kuolemasta ja hävityksestä. Maaperästä kasvaa kurjuutta ja väkivaltaa. Epävakaissa yhteiskunnissa kasvaa ihmisiä, jotka eivät tiedä, mikä heille on hyväksi.

Kehitysyhteistyö on jatkumoa siirtomaa-ajalta ja valkoisten harjoittamasta lähetystyöstä. Raha, omistajuus ja valta ovat liittyneet valkoiseen ihonväriin ja se tekee auttamisen jälkikolonialismin näkökulmasta ristiriitaiseksi. Auttamisen valta-asetelmat ovat tuoneet mukanaan myös vastalauseita. Esimerkiksi Ugandassa keskiluokka on alkanut vastustaa valkoisia auttajia epäonnistuneiden projektien myötä, sillä projektien varjolla on tapahtunut hyväksikäyttöä, vääränlaisen tarinan ja kuvaston luomista sekä auttajien keskiöön nostamista. Tällainen sivistämisen tapa on kolonialismin kuvaston toistamista. Tiukalla lukutavalla asiantuntijuus, kouluttaminen ja kaikki väärin motiivein Euroopasta Afrikkaan tehty voidaan nähdä helposti negatiivisena. Se herättää suuren ristiriidan. Auttajan kompleksista luopuminen kehitysyhteistyössä vaatii vallasta ja asiantuntijuudesta irrottautumista sekä turhan glorifioinnin poistamista.

Esimerkkinä kirjassaan Faloyin käyttää 80-luvulla kukkaan puhjenneita muusikoiden luomia hyväntekeväisyyskampanjoita, jotka synnyttivät kokonaisen elämysteollisuuden muodon lahjoitusten keräämisen rinnalle. Syntyi julkkisaktivisteja jotka glorifioitiin rahan keräämisen yhteydessä. 2010 BBC:n tekemän tutkimuksen mukaan juuri muusikoiden keräämästä kehitysrahasta miljoonia päätyi Etiopian pohjoisosan joukoille, jotka käyttivät rahaa aseiden hankintaan. Faloyin vertaa lännen suhtautumista Afrikkaan videopeliin, jota koitetaan sinnikkäästi pelata loppuratkaisuun asti.

Pidämme sunnuntaina keskuksella workshopin, jossa laitetaan yhdessä ruokaa, samalla järjestettiin valokuvanäyttely. Ihmiset osallistuvat mielellään, sillä arjen ohella kylässä kaivataan muuta tekemistä. Tunnelma on hyvä ja kaikki tuntuu toimivan. Se tuntuu hyvältä ja heti sen jälkeen väärältä. Olemme koettaneet noudattaa Muhammedin ohjetta. ”On tärkeämpi antaa vapa kalastamiseen, kuin pelkästään kalaa”. Ihmiset kokevat tyytyväisyyttä nähdessään itsensä kuvissa. Kuvat esittävät arkea, ihmisten välistä sidosta ja ylpeyttä työstä. Ne eivät edusta sitä kärsimyksen kuvastoa, jota feissareiden esitteissä ja kehitysyhteistyössä esiintyy. Ruoka on hyvää, syömiseen ja tekemiseen ei liity mitään valta-asetelmaa ainakaan tässä hetkessä. Käymme vielä keskustelua keskuksen johtajien kanssa mielenterveysongelmista. Ne ovat usein sekundaarisia elämäntilanteesta ja olosuhteista johtuen, mutta niiden mahdollinen traumatausta on tiedossa. Voisiko tietoa lisätä koulutuksen kautta vai onko se auttajan kompleksin toistamista? Päätämme järjestää ensi viikolla koulutustuokion traumoista ja siitä, miten toimia tilanteessa, jossa hysteerisesti käyttäytyvä nuori aiheuttaa ongelmia. Hysteria on hankala käsite, sen avulla on alistettu naisia, ja siitä pitäisi päästä eroon. Koulutus toteutuu hyvässä hengessä keskustellen, eikä haitallisen hysteriakäsitteen oikaisu pidä sisällään valta-asetelmia. Päätämme jatkaa yhteistyötä etsien keinoja, miten mahdollisen trauman kokeneen nuoren itseään vahingoittavaan käytökseen voisi puuttua keskuksen toimintaympäristö huomioiden.

Valkoisen pelastajan kompleksiin liittyvän kritiikin näkökulmasta moni asia; kehitysyhteistyö, projekti ja auttaminen olisi pitänyt jättää tekemättä. Kysymys tyhjenee hämmennykseen ja paradoksiin. Miksi tänne piti lähteä tai miksi tänne olisi pitänyt jättää lähtemättä? Emme ole tulleet antamaan tietoa, enemmänkin oppimaan.

Kuulostaa kompleksiselta. Faloyin antaa ohjeen kaikille auttamista miettiville: Jos haluat välttää valkoisen pelastajan roolia, vieraile ensin maanosassa. Mutta ennen kuin teet sen, mieti miten tekisit saman auttamistyön kotimaassasi. Äläkä ainakaan julkaise kuvaa, jossa poseeraat paikallisten keskellä hymyillen. Kehitysyhteistyön kritiikki on aiheellista mutta perustuu paljon auttajien motiivien kritisointiin, kehitysyhteistyön lopettaminen kuitenkin loisi mahdollisen geopoliittisen kaaoksen.

VOIKO HÄMMENNYKSESTÄ OPPIA?

Kaksikymmentä vuotta osana suomalaista sosiaalipalvelujärjestelmää on tuonut näkyväksi auttajan kompleksin. Valta, kohde ja palvelun olemassaolo palvelun tarjoajaa varten ovat Suomessa sosiaalipalveluiden kompastuskiviä. Liian lyhytkestoiset hoidot ja palvelut, niihin sitoutumattomuus ja tilanteiden jääminen kesken ammattilaisten vaihtuvuuden takia ovat osa ongelmaa. Joskus jopa palvelut voivat sekoittaa olemassa olevan systeemin, jos toimintaperiaatteita ei täysin ymmärretä. Auttajien tuska siitä, että kohde ei ole alkanut toimia odotusten mukaisesti, kertoo vääränlaisesta rakenteesta auttamisen taustalla sekä auttajan roolin liian aktiivisesta tarpeesta tarinallistaa.

Kolonialistisen historian takia kehitysyhteistyö on oma ilmiönsä, eikä sitä voi suoraan hyödyntää yrittäessä löytää suomalaisen auttamisjärjestelmän heikkouksia. Kehitysyhteistyö näyttää kuitenkin suuntaa siihen minkälaista on kestävä auttaminen.

Meidän pitäisi osata hyödyntää enemmän luontaisia ja näkymättömiä yhteyksiä yksilöiden, perheiden ja yhteisöjen välillä. Poistaa asiantuntijuus ja glorifiointi, mutta säilyttää toiminta ja mahdollisuus tilannetta hyödyntävän tiedon siirtämiseen valta-asemista huolimatta. Auttaja ei ole ulkopuolinen tavoitteen asettaja vaan osa systeemiä. Vaikka ubuntu ja siihen liittyvä filosofia tuskin kääntyy suomalaiseen yhteiskuntaan, on tärkeä ymmärtää, että auttaja tai hänen työnsä ei ole olemassa ilman ihmisiä, joita varten sitä tehdään. On olemassa laajempi arvo: se, että ihminen ymmärtää olevansa osa systeemiä, jossa auttaja ja autettava ovat saman yhteisön osia. Kulttuurit ovat täynnä ilmiöitä, yksinkertaistuksia ja historiaa, josta on hyvä olla tietoinen ja joiden ohi on pystyttävä välillä katsomaan. Kulttuuri ei myöskään voi luoda varovaisuutta, joka estää puuttumisen tai tekemisen. Yksilön sijaan suhteiden ja toimintaympäristön tulisi olla tarkastelun kohteena. Tästä kehitysyhteistyön kritiikki ja auttajan kompleksi tuovat varteenotettavia näkökulmia tarkasteltavaksi.

Kaikesta tiedosta huolimatta emme näe Suomessa mielenterveysongelmia sekundaarisina, tilanteista johtuvina. Tämän näkeminen saisi meidät korjaamaan rakenteita ongelmien sijaan. Vaikka mielenterveyden ongelmiin liittyvää stigmaa on pyritty vuosikymmenet poistamaan, on niiden seurauksena usein se, että ongelmasta kärsivä jää yksin, ilman yhteisöä. Palvelut toimivat, mutta usein liikaa palvelujen ehdoilla, niitä ei ole rakennettu yhteisön sisältä käsin, vaan niissä on aina näkyvä tai piilossa oleva tavoite muuttaa avuntarvitsija kohti valtaväestön ja auttajajärjestelmän kuvaa hyvästä elämästä.

Puutteet ruuasta, vedestä ja sähköstä pakottavat katsomaan ihmisiä Makongenin kylässä enemmän siinä hetkessä parhaaksi pystyvinä. Länsimaista auttamiskäsitystä vaivaa paikoin self made man -ajattelu, jossa yksilö nähdään itse omaisuutensa tuottaneena tai kurjuutensa aiheuttaneena, vaikka tutkimukset osoittavat kaiken olevan enemmän sattumaa. Paikallinen kohtaaminen vieraassa ympäristössä auttaa ymmärtämään hierarkioita ja etuoikeutettuja asemia ilman sääliä tai pelkoa. Rakenteet eivät muutu nopeasti, eikä huomio yhteistyössä saa keskittyä yksittäisiin auttajiin tai heidän projekteihinsa, vaan rakenteisiin. Auttaminen ei saisi kuitenkaan tyrehtyä virheiden pelkoon tai tuomioon jälkikolonialismista tai ”toisesta traditiosta tuleva ei voi koskaan ymmärtää” -argumenttiin. Jokainen toimija sysää liikkeelle jotain autettavassa systeemissä, vastuullisuuteen liittyy sitoutuminen muutokseen ja rohkeus myöntää, että muutos ei tuottanut odotettua seurausta. Motiivi saa olla tunneperäinen, sillä muuten tuskin tekisimme mitään, eikä sekään liene hyvä vaihtoehto. Motiivin tulisi kuitenkin vaihtua projektin edetessä sitoutumiseen, arviointiin ja vastuullisuuteen.

On viimeinen ilta ja pimeää. Aurinkopaneelit ovat ladanneet riittävästi radioita, jotta illan jalkapallo-ottelu saadaan kuulumaan. Kävelemme kylän läpi halliin kuunnellen selostusta. Monet rakastavat täällä jalkapalloa ja erityisesti Englannin Valioliigaa. Ihmiset kokoontuvat halleihin katsomaan yhdessä pelejä. Halli on täynnä ja muutaman katossa olevan tuulettimen tarkoituksena on vaihtaa ilmaa. Peli yhdistää ihmisiä, kuten monet muut asiat. Täällä on oma systeemi selviytyä ja viettää vapaa-aikaa.

Täällä kukaan ei tarvitse meitä puhumaan puolestaan, lopulta pystymme jakamaan vain omia kokemuksiamme, oman traditiomme sisältä. Nekin voivat olla tärkeitä, kun kehitämme omaa auttamisjärjestelmäämme. Tarvitsemme vähemmän pelastajia ja enemmän ihmisten omaa toimintaa tukevia rakenteita.

Huomautus: Kun artikkelissa viitataan kehitysyhteistyöhön, sillä tarkoitetaan kehitysyhteistyötä ilmiötä. Kehitysyhteistyö on monen eri tahon ja erilaisten, jopa täysin vastakkaisten motiivien synnyttämää toimintaa, jonka kattavaan käsittelyyn tämä artikkeli ei pyri.

LÄHTEET

Lähteenä artikkelia varten on käytetty keskusteluja ja haastatteluja paikallisten ihmisten kanssa. Etunimillä jutussa esiintyvien nimet on muutettu. Osa artikkelin havainnosta ja sisällöstä on syntynyt matkakumppanini ja Alpha Aid & Travel Ry:n perustaja Tero Mäkisen kanssa

Elektroniset lähteet:

Jacoba Mugumbate ja Andrew Nyanguru: EXPLORING AFRICAN PHILOSOPHY: THE VALUE OF UBUNTU IN SOCIAL WORK

ANTROBLOGI, Martta Kaskinen: Hyväntekijyys ja kolonialismin taakka

The Guardian, Caroline Kimeu: No White Saviors: how a campaign against stereotype of helpless Africa rose – and fell

Kirjallisuus:

Faloyin, Dipo: Africa Is Not a Country: Notes on a Bright Continent

Moyo, Dambisa: Dead Aid: Why Aid Is Not Working and How There Is a Better Way for Africa